Juhlaesitelmä Harjavallassa 2002

TOEKALASTUKSESTA KOKEMÄENJOELLA

Professori Tapio Törmän pitämä puhe Laurila-Giersin sukujuhlassa Harjavallassa elokuussa 2002.
Puhe pohjautuu Carl Robert Gjersin 1770-luvulla tekemään väitöskirjaan ”Toekalastus
Kokemäenjoella 1700-luvulla”.

   Satakunnan läpi virtaava Kokemäenjoki, jonka vesistöalue ulottuu laajalle Hämeeseen, on ollut
ammoisista ajoista lähtien ympäröivän maakunnan keskus ja myös tärkein kulkuväylä, joka on
yhdistänyt Pohjanlahden rannikon sisämaahan. Jokilaaksoon syntyneistä asutuskeskuksista on
asutus levinnyt eri suuntiin. Pakanuuden aikaan merenlahti ulottui syvälle sisämaahan ja joen suu ei
ollut vielä silloin madaltunut. Niinpä senaikaisilla Itämeren aluksilla voitiin purjehtia kauas
sisämaahan. On selvitetty, että Hämeeseen suuntautuneet Birjer Jarlin ristiretkeläiset tulivat juuri
Kokemäenjokea pitkin. Tätä aikaisemminkin on tiedetty viikinkien kulkeneen Hämeeseen tätä
samaa reittiä. Joessa oli nykyisen Harjavallan kohdalla peninkulman pituinen vuolas koskialue,
joka esti suurempien alusten pääsyn joen yläjuoksulle. Tämän muodostivat Havingin, Harjavallan,
Pirilän ja Lammaisten kosket. Koskialueen alapuoliseen suvantoon, Lammaisten lahdelle asti joki oli
purjehduskelpoinen. Niinpä tälle alueelle muodostui sopiva kauppapaikka, jossa paikalliset
asukkaat ja joen pohjoispuoliset pirkkalaiset tapasivat viikingit ja Itämeren hansakauppiaat ja
vaihtoivat tavaroitaan.
   Keskiajalta on asiakirjoissa mainintoja Lammaisten kylästä. Se muodosti Kirkkoluodon,
Kukonharjan, Leistilän, Maasian, Talalan, ja Villilän kylien kanssa Suur-Ulvilan hallintopitäjän
ylisen neljänneksen. Lammaisten kylässä mainitaan olleen neljä taloa: Klomsi, Laurila, Skrattari,
ja Uuloo.
   Kokemäenjoki on ollut keskiajasta lähtien Kymijoen ohella Etelä-Suomen tärkein arvokalojen
lohen ja siian kalastuspaikka. Näiden vuosittaiset vaellukset merestä sopiville kutupaikoille
makeaan veteen alkoi Kokemäenjoessa lohen osalta heti juhannuksen jälkeen ja vastaavasti siian
nousu tapahtui noin kuukautta myöhemmin, toisin sanoen, ”kun kuhilaat olivat ilmestyneet
pelloille”. Tähän arvokalojen jokavuotiseen vaellukseen oli jokirannan kylissä varauduttu viikkoja
kestävään uurastukseen huolella. Suur-Ulvilan ja Suur-Kokemäen rajakylät, nykyisten Nakkilan ja
Harjavallan alueet, olivat lohen ja siian pyynnin kannalta avainasemassa, koska joki muodosti tällä
alueella lähes yhtenäisen koskialueen. Kokemäenjoelle oli tyypillistä, että näillä seuduilla jo
keskiajalla kalastus tapahtui erityisiä lohi- ja siikapatoja, tokeita käyttäen. Näistä kehittyi aikojen
kuluessa huomattavan suuria ja samalla tehokkaita pyyntivälineitä. Vastaavia rakennelmia ei ollut
käytössä Kymijoessa eikä Pohjanmaalla.
   Vanhin asiakirjatieto toekalastuksesta on v:lta 1347. Tällöin Turun piispa Hemming rakennutti
sellaisen Lammaisten koskeen. Pato aiheutti paikallisten talonpoikien taholta vastareaktion. He
repivät piispan tokeen hajalle. Asia meni tietenkin käräjille ja repijät hävisivät juttunsa ja joutuivat
rakentamaan hävittämänsä piispan tokeen uudelleen. Myös eräistä muista tokeista on tietoja
keskiajalta.
   Toekalastuksen suuri nousukausi oli uudenajan alussa 1550-luvulla, jolloin jokeen rakennettiin
nelisenkymmentä toetta. Siitä niiden lukumäärä väheni puoleen ja kolmen vuosisadan aikana
tokeiden määrä pysyi vakiona, 20 kappaleena.
   Useimmat tokeista olivat monien eri kyläkuntien talollisten yhteisessä omistuksessa. Omistavien
talojen suuruus ilmaistiin äyrilukuna, jolla talot osallistuivat tokeen rakentamiseen ja ylläpitoon.
Samassa suhteessa jaettiin myös tokeelta saatu saaliskin. Osuuksien jaossa tuli usein
erimielisyyksiä, joita oli ratkottava käräjillä.
   Toerakennelma ei ollut pysyvä, vaan se pystytettiin joka vuosi uudelleen heti kevättulvien
mentyä kesäkuussa ja toe saatiin yleensä valmiiksi heinäkuun alkuun mennessä. Pyyntikauden
loputtua rakennelma purettiin ja siitä saatava kelvollinen puuaines varastoitiin rannalle tulevaa
pyyntikautta varten. Tarvittava puuttuva puutavara toimitettiin talven aikana jokirantaan.
   Joka vuosi juhannusaattona tapahtui osakastalojen kalastuspäivien arvonta joko tokeen fiskarin
tai jonkun vanhemman isäntämiehen johdolla. Tokeesta huolehtiminen ja siinä kalastus oli tiettyjen
ammattimiesten, fiskarien vastuulla. Yleensä joka tokeella oli vain yksi fiskari, mutta suurimmissa
tokeissa saattoi olla kaksikin. Fiskarin palkkana oli talollisten omistamissa tokeissa suurin sinä
päivänä saatu kala, kruunun tokeella jopa kaksikin. Fiskarille kuului myös talon ruoka.
Lippoaminen suoritettiin yleensä tunnin väliajoin. Tällöin lippomies kulki kokemassa järjestyksessä
kaikki tokeen lippoportaat ja rantaan palatessaan hän koki ne toistamiseen. Illalla kalastusvuoron
vaihtuessa saaliskalat jaettiin, ensin fiskarille hänen osuutensa, tämän jälkeen kruunulle puolet
saaliista ja loppuosa jaettiin osakkaille. Yleensä siiat jaettiin kokonaisina, mutta lohien kohdalla
saalis voitiin paloitella.
   Viranomaisten taholta oli tarkoin määrätty tokeen pituus, mitä se ei saanut ylittää. Joen
leveydestä oli jätettävä keskikolmannes avoimeksi ”kruununväyläksi”, jotta kalojen nousu
yläjuoksuun ja jokiliikenne oli mahdollista. Tokeiden pituutta valvoivat sekä viranomaiset että
yläjuoksun kyläläiset. Liika pituus tokeista purettiin armotta ja rakentajille määrättiin roimat sakot.
Viranomaisten taholta pidettiin tarkkaa huolta siitä, että valtio ja kirkko saivat osuutensa saaliista.
   Kalakannan säilymisestä joessa oltiin jo 1700-luvulla huolissaan. Tästä on osoituksena
porilaisen maisteri Carl Robert Gjersin 1771 ilmestynyt väitöskirja. Hän tunsi syvää huolta
vähentyneistä lohi- ja siikasaaliista ja selvitti yksityiskohtaisesti vähenemisen syitä. Hänen
mukaansa suurin syy saaliskatoon oli alajuoksun ihmisten toiminta.
   Pari viikkoa sitten oli Helsingin Sanomissa pieni juttu 100 vuotta sitten olleesta lehden
artikkelista, jossa oltiin huolissaan Kokemäenjoen lohi- ja siikakantojen vähenemisestä.
   Isäni arkistosta olen löytänyt hänen merkintöjään ”lippoportaalta” v. 1907 saaduista
siikasaaliista. Oheisena siitä esimerkki kalvolla.
   1910-luvulla alettiin suunnitella Harjavallan koskien valjastamista. Perustettiin toimikunta, joka
alkoi ostella talollisilta heidän koski- ja toeosuuksiaan. Isäni jäämistössä on v:lta 1917 kauppakirja,
jolla hän myi isävainajansa Lars Mauriz Hannibal Laurell´in osuuden lippoportaaseen ja siihen
liittyvään rantaoikeuteen perustettavalle voimalaitosyhtiölle. 1920-luvulla kaikki koski- ja
toeosuudet oli saatu toimikunnan haltuun ja toekalastus Harjavallassa loppui.
   V. 1939 valmistuneen Harjavallan voimalaitoksen padolla on Lammaisten kosken kohdalla joen
vedenpintaa nostettu yli 20 metriä ja täten on koko Harjavallan koskialueesta muodostunut jokeen
nykyinen mahtava suvanto. Padon rakentamiseen liittyi ehto, että sen yhteyteen on rakennettava
vaelluskaloja varten kalaporras. Valitettavasti sitä ei ole saatu toimivaksi.
   Harjavallan lisäksi joki on padottu Kolsin, Äetsän ja Hartolankosken kohdalla. Näiden
patoamisten johdosta on vaelluskalojen poikastuotanto loppunut ja viimeisenä esiintyneet
siikasaaliit romahtivat 1950-luvulla. Myös teollisuuden jätevedet ja joen perkaukset ovat
heikentäneet kalojen lisääntymis- ja kasvuoloja voimatalouden ohella siten, että vuosisadan
puoliväliin tultaessa joen vaelluskalakannat ovat kokonaan tuhoutuneet ja paikallisten
kalalajien kannat vahvasti heikentyneet. Tämän johdosta on Pirkanmaan Luonnonsuojelupiirin
aloitteesta 1990-luvulla ryhdytty ponteviin toimenpiteisiin, joilla uskotaan saatavan nykytilanne
muuttumaan.
   Ennen vanhaan viihtyivät aikuiset miehet jokirannassa tokeiden äärillä fiskarin seurassa
tarinoimassa pitkään. Samalla näissä siikapaaleissa nautittiin hartaasti joen antimia, varsinkin
siikasoppaa. Tämä keitos, jota Satakuntalaisen keittokirjan ja Jaakko Kolmosen ”Suomalaiset
pitäjänruoat”- teoksen mukaan pidetään varsinaisena Harjavallan perinneruokana, ei ollutkaan
mitään häthätään kyhättyä pikaruokaa. Se oli arvostetun fiskarin hartaudella tekemää juhlaruokaa.
Fiskari aloitti keittonsa valmistelut hyvissä ajoin ennen kirkonmenoja. Kalat oli valittu edellisen
päivän saaliista ja keitinvedeksi ei kelvannut mikä tahansa kaivovesi. Keittoon oli saatava koskesta
vettä. Riippuen kalansaaliista ja tulevien syöjien määrästä, oli mittana ”siika mieheen”.
Keittämisessä ei saanut hosua, vaan oli keitettävä hissukseen siten, että keitinvesi vain hiljaa
hymyillen muhi kalat kokonaisina luineen ja suomuineen kypsiksi. Isäni oli poikasena seurannut
jokirannassa fiskarin puuhia, ehkä oli ollut apurina mukanakin. Hän hallitsi siikakeiton niksit
ja milloin hän innostui tätä keittoa tekemään, ei hän suvainnut siinä muiden apua. Keitto oli aina
erittäin hyvää. Alkuun siikapaalit olivat vain miesväen keskeisiä tilaisuuksia, mutta myöhemmin
myös naiset ja lapset kelpuutettiin mukaan.
   Oliko meidän tänään saamamme keitto valmistettu näiden perinteiden mukaan, en tiedä. Joka
tapauksessa haluan kiittää emäntiä saamastamme keitosta. Se oli hyvää.
   Lopuksi haluan esittää tämän sukukokouksen järjestäjille meidän osanottajien kiitoksen siitä, että
olette uurastuksellanne saaneet aikaan sen, että olemme voineet tulla tänne. Kun kerran olemme
päässeet alkuun, niin näillä sukukokouksilla on varmasti jatkuvuutta. Kiitos.