Juhlaesitelmä Kokemäellä 2006

e

Esitelmä/puhe Giers-Laurila suvun kokouksessa kesällä 2006 Kokemäen Seuratalolla

   Jorma Ahvenainen

   Kokemäenjoen tehtävät

  Mitä tehtäviä on asetettu Kokemäenjoelle, ja millaisena sen varrella asuvat ovat nähneet
tämän mahtavan virran eri aikoina. Tänne on valittu pari karttaa 1740-luvulta ja lisäksi
Timo Juti on tuonut nykypäivien yleiskartan, joka osoittaa, kuinka juuri Giers-Laurila
suku kuuluu Kokemäenjokeen. Giers-Laurila suvulle karttaan merkitystä Suomenkylän
talosta, siis nykyisen Harjavallan voimalaitoksen lähellä.

  Varhaisimmat tiedot Giers-suvusta ovat 1680-luvulta. Mutta toisaalta tiedetään tähän
sukuun liittyneitä ihmisiä 1500-luvun alkupuolelta saakka, on sopivaa aloittaa asiain
tarkastelu tässä esityksessä vuoden 1500 vaiheilta. Tosiasiassa keskiajalta, sanokaamme
1300-luvulta lähtien, ero 1500-luvun alkuun ei ole suuri, ja yhden sukupolven aikana
tuskin havaittava. Suurin pitkän aikavälin muutos oli maan kohoamisesta johtuva pääuoman
mataloituminen. Laivoilla ja suurilla veneillä ei päästy enää niin pitkälle kun aiemmin
ja kauppapaikat muuttuivat tämän mukaan.

  Niille ihmisille, jotka silloin elivät joen varrella, oli keskeisintä maanviljelys ja
kalastus mutta tärkeitä joen käyttömuotoja oli tietysti myös liikenne ja kauppa.
Maanviljelys asettui ensikädessä joen välittömässä läheisyydessä oleville, suhteellisen
hedelmällisille hiesumultaa käsittäville maille. Kalastus oli merkittävä osa
toimeentuloa ja kalastajien intressi oli jokiuoman säilyttäminen sellaisena, että
vaelluskalat pääsisivät nousemaan. Jollei juuri maannousua oteta huomioon, ihmisen
mahdollisuudet raivata jokiuomaa olivat varsin rajalliset. Työ oli vaarallista,
vaivalloista ja käytettävissä oleva tekniikka niukkaa. Kulkumahdollisuuksien
parantamiseksi koskien raivaamista harjoitettiin ainakin 1600-luvun alusta lähtien ja
erityisesti 1700-luvun puolivälissä sekä myöhemmin uusien niittyjen ja peltojen
aiheuttama raivaus saattoi myös vaikuttaa jokeen.

  Kokemäenjoen varrella asuvat eivät kuitenkaan vuosisatoihin havainneet jokensa
käytössä suuria muutoksia. Jos jotain tapahtui, se oli lohipatojen rakentamista,
korjaamista ja muuttamista. Myllyjä rakennettiin. Koskipaikat säilyivät, kenties kosket
vähän muuttivat tapojaan ruoppausten seurauksena. Kaikenlaista väkeä kulki jokea ylös ja
alas ja inhimillisen uteliaisuuden voi otaksua kysyneen kuka oli, minne meni ja millä
asioilla. Talvella jokiuoma oli sopivin osin kulkutienä ja talvikalastuksen ohella se
oli jäävarastona.

  On syytä korostaa sitä, että hyvin pitkään ihmiset asuivat ja toimivat joen ehdoilla.
Tämä yksinkertaisesti siitä syystä, että ihmisten silloiset voimat ja käytettävissä
oleva tekniikka oli hyvin vaatimatonta joen voimaan verrattuna. Joki näytti väliin
voimansa. Jäidenlähdön aikana se saattoi ajaa ihmiset rantataloistaan korkeammille
paikoille ja viedä rakennuksiakin mennessään. Lohipadot olivat melkein säännöllisesti
korjattava jäidenlähdön jäljiltä. Kokemäenjoen pääuomassa ei ollut paljon myllyjä, koska
se oli liian epävarma paikka niille. Suomen varhaisimpia vesisahoja oli kruunun Nakkilan
Ruhadeen vuonna 1558 rakennuttama saha. Se ei eri syistä toiminut kunnolla ja vuonna
1575 tulva vei sahan mennessään eikä sitä rakennettu uudestaan vaan veroina pyydettiin
veistettyjä lankkuja. Kuvaavaa onkin, että kun 1700-luvun puolivälin jälkeen silloiseen
Turun- ja Porin lääniin rakennettiin vesisahoja, niitä ei syntynyt lainkaan Kokemäenjoen
varteen. Sivuvesien varrelle tuli Ulvilaan Sahakosken saha (1753) ja Kauvatsalle
Sääkskosken saha (1757), mutta nämä kaksi olivatkin sitten pitkään tämän teollisuuden
edustajia Kokemäenjoen alueella. Sahatavaran kysyntä kasvoi erityisesti 1830-luvun
jälkeen ja Porin porvareille tuli siitä tärkeä vientiartikkeli. Sahoja perustettiin
Satakuntaan, mutta ei vain Kokemäenjoen varteen, ei uskallettu.

     II

  Ripauksen uudenlaista toimeliaisuutta kokivat jokivarren asukkaat vasta 1850-luvun
puolivälissä kun ruukinpatruuna Gustaf Adolf Tigerstedt ja sihteeri Gustaf Hobin
vuokrasivat Kokemäen Kolsinkosken rakentaakseen sinne suuren vesisahan. Merkillepantavaa
on se, että hanke kehkeytyi aivan vesisahojen kauden lopulla. Näin kauan oli synkkä
muisto Nakkilan sahan kohtalosta leijunut joen sumuissa. Tigerstedt, joka oli hankkeen
alulle panija, oli pohjois-savolainen kokenut teollisuusmies. Sahoilla oli tuolloin
kiintiöt, ja perustajat pyysivät senaatilta oikeutta sahata 30 000 tukkia vuodessa,
jolloin saha olisi käynnissä koko vuoden. Päätös oli 8 000. Olennainen osa Tigerstedtin
suunnitelmasta oli nyt romutettu, mutta sahan hän kuitenkin rakennutti (1856). Siitä
tuli suurenpuoleinen vesisaha, mutta ei mikään valtava laitos. Se kuitenkin riitti
siihen, että uusi elementti tuli Kokemäenjoelle: tukin uitto ja lankkujen ja lautojen
kuljetus vesitse lauttoina Poriin.

  Mitä suurin muutos Kokemäen käyttämisessä oli 1860-luvulta lähtien. Se johtui
höyrysahojen tulosta. Höyrysahat sallittiin Suomessa 1857 ja 1861 poistettiin sahausta
koskevat määrälliset rajoitukset. Jokainen sai valmistaa lankkuja ja lautoja mielensä
mukaan. Satakunnan teollisuuskartta muuttui. Nyt voitiin sahoja rakentaa nimenomaan
sellaisten suurten virtojen suistoihin, missä ei ollut koskia. Näitä virtoja oli
Suomessa neljä, ja kaikilla oli laaja vesistöalue puuvaroineen.

  Poriin ja joen suistoon syntyi yhden vuosikymmenen, vuosien 1862-1872 aikana kuusi
suurta tai suurehkoa höyrysahaa. Ne tarvitsivat puuta ennen kokemattomia määriä. Kohta
1870-luvun alussa noiden sahojen puuntarve oli 800 000 900 000 tukkia vuodessa. Tämän
jälkeen määrät kasvoivat niin, että 1880- ja 1890-luvulla uitto oli keskimäärin 1,7
miljoonaa tukkia. Tämä oli suorastaan dramaattinen muutos. Jokivarren asukkaat näkivät
suurien tukkimäärien huilaavan jokea alas ja niitä saattelevat tukkilaiset liittyivät
kevääseen ja alkukesään. Vuonna 1876 perustettiin Kokemäenjoen uittoyhdistys, joka hoiti
uiton Nokialta Ulvilaan.

  Suuret savotat ja uitto toivat elämää ja tuloja myös jokivarteen, mutta nyt tuli myös
vaikeuksia. Tukkilautat olivat esteenä muulle liikenteelle ja tukkisumat matalissa
koskissa nostivat tulvia rantaniityille. Uitto haittasi kalastusta särkemällä pyydyksiä
ja liikkuvat tukit sekä melu tekivät joen kaloille vähemmän viihtyisäksi. Puusta irtoava
kuori muutti pohjaelimistöä ja oli erityisen haitallinen kutupaikoilla. Uittojen takia
oli koskia myös perattava, niissä tehtiin oikaisuja ja väyliä syvennettiin, poistettiin
kiviä ja rantoja pengerrettiin. Tämä oli varmasti kalojen nousun kannalta vahingollista.

  Uiton ja joen muiden käyttömuotojen ristiriitaa koetettiin sovitella uittosäännöin,
joissa sanottiin miten ja milloin tukkeja sai uittaa. Ensimmäinen uittosääntö
vahvistettiin 1879, ja niitä muuteltiin seuraavina vuosina. Niissä oli selvä suunta.
Tukinuitto ja sahateollisuus oli yhteiskunnalle niin tärkeätä, että kalastuksen
intressit saivat jäädä toisarvoisiksi. Toisaalta kalastus joessa oli merkitykseltään
muutenkin suhteellisesti vähenemässä juuri metsätalouden ja kehittyvän vilja- ja
karjatalouden johdosta. Uitto säilytti asemansa Kokemäenjoella 1950-luvulle saakka,
jolloin tukit alkoivat siirtyä kumipyörille lähinnä korkeiden työvoimakustannusten
johdosta.

     III

  Kaikkein eniten on Kokemäenjoki kuitenkin muuttunut sen tultua valjastettua energian
tuottajaksi. Jokeen rakennettiin voimalaitoksia ja patojen avulla ryhdyttiin säätelemään
vesistön virtausta ja veden korkeutta.

  Kahdessa Ruotsin ja Suomen maanlaissa, 1300-luvun puolivälissä syntyneessä Maunu
Eerikinpojan maanlaissa ja 1442 vahvistetussa Kristofer-kuninkaan maanlaissa kiellettiin
myllyn rakentaminen niin, että se nosti tulvan:

    ”Ej mahdha yxikään Myllynsia muillen wahingoxi rakea. Taikka
    päälle wirran , nijn että se wedhen tuckki, pellolle eli nijtulle käymähän


  Tämän jälkeen eri laissa oli yleinen määräys, ettei veden virtausta saanut hyödyntää
kuka tahansa ja miten tahansa. Mutta aika alkoi muuttaa lainsäädäntöä. Vuonna 1902
säädetty vesioikeuslaki lisäsi vesivoiman rakentajien oikeuksia ja helpotti prosessia.
Laki oli kuitenkin epäselvä ja antoi aihetta tulkintoihin, mutta sääti sen ikivanhan
periaatteen, että joen valtavirta oli pidettävä vapaana. Tukinuittoa, kalannousua,
kalastusta ja liikennettä ei saanut estää. Tämä merkitsi sitä, että jokea käyttävät
intressit olivat aikaan ja tarpeisiin nähden jotenkin tasaveroisia.

  Suomen itsenäistymisestä lähtien vesilakia alettiin tulkita entistä enemmän
voimataloutta suosivana ja vuosina 1934 sekä erityisesti 1940 ja 1941 annetuissa laissa
voimayhtiöiden intressit nostettiin ensisijaisiksi vesistön käytöstä päätettäessä. Laki
antoi mahdollisuuden sulkea pois muut joen käyttömuodot.

  Kokemäenjoen yläjuoksulle oli rakennettu pienehköjä voimalaitoksia 1910-luvulta
lähtien. Näitä paljon suurempi oli 1921 valmistunut Rosenlewin Äetsän voimalaitos.
Seuraava suuri voimalaitos oli Nokian voimalaitos, joka oli pantu alulle 1913, mutta
tuli suureksi voimalaitokseksi 1930-luvulla. Teollisuuden sähköntarpeen kasvu johti
nopeisiin toimiin uuden energian rakentamiseksi myös Kokemäenjoessa. Vuonna 1937
aloitettiin Lammaisten rakennustyöt, ja laitos valmistui juuri ennen talvisotaa 1939.
Sodan jälkeen rakennettiin vielä Kolsin ja Tyrvään Hartolankosken laitos.
Voimalaitosten seurauksena rakentamatonta vesivoimaa joella on tuskin lainkaan, ja koko
Kokemäenjoki on toisiaan seuraavia patoaltaita. Voimalaitokset toivat joelle myös
säännöstelyn, sekä vuosisäännöstelyn että päivittäissäännöstelyn. Sillä on osuutensa
rantojen ja pohjan kulumiseen ja veden laatuun.

     IV

  Veden laadusta ei voi osoittaa ensikädessä voimalaitoksia, vaikka joen veden laadun
ongelmat tulivat esille melkein samanaikaisesti kun nämä olivat valmistuneet.
Likavesipäästöt olivat vielä yksi epäkohta joen käytölle. Ensimmäiset oikeuteen saakka
menneet kiistat Kokemäenjoen vedestä syntyivät 1920-luvun alussa. Tämän jälkeen eri
asutuskeskusten, teollisuuslaitosten ja maatalouden jätevesikuormitus lisääntyi niin,
että 1959 Kokemäenjoki todettiin Suomen eniten saastuneeksi suureksi virraksi.
Konkreettista oli se, ettei joessa voinut enää uida ilman terveysriskiä. Muutos alkoi
tapahtua 1962. Tällöin annettu vesilaki pakotti likaajat rakentamaan puhdistamot.
Kokonaan jätevesien laskemista ei voitu kieltää, sillä se olisi tehnyt inhimillisen
toiminnan mahdottomaksi. Lailla ja sitä täydentävillä asetuksilla on kuitenkin ollut se
merkitys, että 1990-luvulla veden laatu selvästi alkoi parantua, ja joki alkoi
vähitellen olla uimakelpoinen.

  Voimalaitosten patoaltaat ja veden pilaantuminen olivat mitä selvin osoitus siitä,
että ihminen oli voittanut luonnon. Kosket oli kahlittu rannasta rantaan ja ihminen
sääteli veden kulun. Tulvia ei enää ollut tai ne hallittiin.

    Näin pitkälle historioitsija pääsee.

  Jorma Ahvenainen on Jyväskylän yliopiston taloushistorian emeritusprofessori.
Hän asuu nykyään tilallaan Kokemäellä.